Ikävän näköinen päivä

Auton ikkunat kastuvat sakeasta sumusta. Tuulilasinpyyhkijät kuivaavat ikkunaa verkkaisesti. Vastaan tulevien autojen valojen häikäisy ja samaan suuntaan matkaavien autojen roiskeet tekevät näkyvyyden heikoksi. Suoraa moottoritietä on tylsää mutta turvallista ajaa.

Yritän pitää huomioni terävänä – onnistun huonosti. Ajatuksiini nousee päivän aikana elettyjä hetkiä – odotusta operaatiosta, odotusta elämän laadun paranemisesta ja odotusta paremmasta terveydestä. Koetusta pettymyksestä. Pieniä hetkiä, jotka kuljettavat ihmisen mieltä tunteista toiseen. Hetkiä ja tunteita, jotka saavat ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi ja avuttomaksi.

Pimeä ilta. Moottoritie on valaistu vain pätkittäin. Märkä asfaltti muuttaa auton valot tehottomiksi. Tuulinlasin pyyhkijät tekevät näkyvyyden hetkittäin paremmaksi. Siristän silmiäni, tunnen kuinka kehoni jännittyy ja toivoisin olevani jo perillä. En jaksaisi enää ajaa. Onneksi moottoritien valoton osuus päättyy ja katuvalot valaiset lopun matkaani.

Auto parkkiin. Väsyneenä soitan ”Hei olen perillä” – puhelun.

Elämän moottoritie. Päivää ja yötä. Välillä tie on valaistu ja helppo ajaa. Välillä ajetaan sateessa ja pimeydessä. Ajetaan periksi antamatta perille asti. ”Huomasin, kun lähdin – minun tuli heti ikävä sinua”.